Signs of safety – kohti ihmisarvoista lastensuojelua

Ben Furman haastattelee Signs of safety menetelmän kehittäjää Andrew Turnellia
Ilmestynyt Talentia-lehdessä kahtena osana numeroissa 3 ja 4 vuonna 2009

Andrew Turnel on kansainvälisesti tunnettu sosiaalityöntekijä Perthistä Australian länsirannikolta. Hän on kehittänyt yhdessä työtoverinsa Steve Edwardsin kanssa Signs of safety -mallin lastensuojelutyöntekijöiden työn tehostamiseksi ja helpottamiseksi. Menetelmä hyödyntää tiettyjä ratkaisukeskeisen terapian elementtejä, mutta se ei ole terapiaa.

Andrew Turnel vieraili Suomessa syyskuussa 2008 Lyhytterapiainstituutin kutsumana. Hän koulutti ja kertoi Signs of safety -menetelmästä sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöille. Vierailun yhteydessä Turnelia haastatteli Talentia-lehteen psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman.
Signs of safety -mallissa viranomaiset asettavat vanhemmille selkeät ja konkreettiset lapsen turvallisuuden takaavat vähimmäistavoitteet ja tarjoavat heille reilun mahdollisuuden vastata heille asetettuun haasteeseen. Menetelmä tarjoaa selkeitä vaatimuksia, mutta samalla tavoitellaan aitoa yhteistyötä asiakasperheiden ja heidän sosiaalisten verkostojensa kanssa.

Lisää tietoa Signs of safety -menetelmästä ja aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta löytyy internetin osoitteesta www.signsofsafety.net.

Andrew, sinulla on paljon kokemusta sosiaalityöntekijöiden kouluttamisesta ympäri maailmaa, mitkä ovat mielestäsi lastensuojelutyön keskeisimmät ongelmat?

Kuten olen Signs of safety -kirjassani todennut, lastensuojelun suurin ongelma kautta historian on paternalismi eli holhoava asenne. Tämä tarkoittaa, että työntekijät yksin määrittelevät sen mitkä ovat ongelmat ja sen miten ne pitää ratkaista. Minä olen pyrkinyt kehittämään toisenlaista, enemmän yhteistyöhakuista tapaa työskennellä vanhempien, lasten ja perheiden kanssa. Sanoisin, että lastensuojelun suurin ongelma kaikkialla maailmassa on yhteistyön puute asiakasperheitten kanssa.

Kun esittelit Signs of safety -mallin Suomessa, jotkut osanottajat arvelivat, että työskentelytapa on normi joka paikassa. Niin ei kuitenkaan ole. Mitkä ovat keskeiset erot perinteisen työtavan ja Signs of safety -mallin välillä?

Normi on, että lastensuojelutyö on viranomaislähtöistä. Viranomaiset arvioivat asiakkaat, määrittelevät ongelmat ja määräävät sen, mitä niiden ratkaisemiseksi tehdään.
Signs of safety -mallissa pyritään aitoon yhteistyöhön vanhempien kanssa. Ei kuitenkaan niin, että vähätellään huolta lapsista, vaan työntekijät ilmaisevat avoimesti vanhemmille sen, mistä he ovat huolissaan. Vanhempien annetaan olla keskiössä, kun mietitään ratkaisuja lasten turvallisuuden takaamiseksi. Työntekijät ilmaisevat selvästi asiakkailla sen, mitkä ovat heidän vähimmäisvaatimuksiaan.

Yleensä lastensuojelutyötä tehdään maailmalla siten, että työntekijät ovat asiantuntijoita, jotka määräävät, mitä perheiden tulee tehdä, mikä usein pikemminkin pahentaa kuin parantaa tilannetta.

Miten keskeisestä roolia sosiaalinen verkosto näyttelee Signs of safety -mallissa? Meillä Suomessa kuulee usein väitettävän, että lastensuojeluperheillä ei ole sosiaalista verkostoa. Onko sama ongelma muualla? Eikö juuri sosiaalisen verkoston puute ole yksi syy näiden perheiden ongelmiin?

Sosiaalinen eristäytyneisyys on iso ongelma. Silti yritän omassa työssäni aina rohkaista vanhempia luottamaan muiden ihmisten tukeen. Esimerkiksi Carverin piirikunnassa Minnesotassa perheille saatetaan sanoa: “Tilanne on sen verran vakava, että me harkitsemme vakavasti huostaanottoa. Vaihtoehtona on, että tänään, ennen iltaa, kutsutte paikalle kaksi tai kolme ihmistä, sukulaista, ystävää tai muuta teille tuttua ihmistä, jotka voivat auttaa teitä pitämään huolta lapsestanne.”
On hämmästyttävää miten monet vanhemmat onnistuvat tässä. Eri puolilla maailmaa ihmisillä on tapana otaksua, että asiakkailla ei ole ketään, joka voisi tukea heitä ja kuitenkin lähes kaikki löytävät joitakuita.

Sinulla on käytännön esimerkki turvaverkoston toimivuudesta, kerrotko siitä?

Työskentelimme USA:ssa erään perheen kanssa, jossa äidillä oli vakavia mielenterveysongelmia ja isä oli huumeiden välittäjä. Perhe oli vaihtanut tiheään asuinkaupunkia pakoillen sekä lastensuojeluviranomaisia että poliisia. Isä oli periaatteessa hyvä isä lapsille – lukuun ottamatta hänen rikollista elämäntyyliään – mutta äidillä ei ollut lapsiin mitään otetta. Perheellä ei ollut mitään sosiaalista verkostoa. He eivät tunteneet nykyisessä kaupungissaan muita ihmisiä kuin isän asiakkaina olleita huumeidenkäyttäjiä.

Työskentelimme perheen kanssa vajaan vuoden verran ja viestimme heille oli kerta toisensa jälkeen: “Jos haluatte lapsenne takaisin, teidän tulee hankkiutua sellaisten kunnollisten ihmisten pariin, jotka voivat tukea ja auttaa teitä huolehtimaan lapsistanne.”

He vastasivat, etteivät tunne ketään, mutta lopulta isä, joka oli meksikolainen ja katollinen, päätti liittyä kirkkoon. Sieltä he löysivät ihmisiä, jotka tulivat auttamaan heitä ja rakentamaan heidän turvaverkkoaan, johon myöhemmin liittyi vielä heidän vuokraisäntänsä ja eräitä heidän lasten koulun vanhempia. Se oli pitkä prosessi, jonka aikana vanhemmat muuttuivat täysin. He alkoivat käsitellä ongelmiaan paitsi meidän myös turvaverkostonsa ihmisten kanssa.

Missä ovat Sings of safety -mallin juuret? Siinä tuntuu olevan elementtejä ratkaisukeskeisestä terapiasta?

Pyrin aina korostamaan sitä, että Sings of safety -malli ei ole terapiaa. Lastensuojelu ja psykoterapia ovat kaksi eri asiaa. Psykoterapiassa asiakkaat tekevät yleensä aloitteen haluten apua johonkin kokemaansa ongelmaan. Lastensuojelussa tilanne on päinvastainen. Sosiaalityöntekijä tekee aloitteen, koputtaa ovelle ja sanoo, että meille on tehty teistä ilmoitus, ja ilmoittaa mikä on ongelma.

Lastensuojelutyöntekijä on viranomainen, joka toteuttaa lakisääteisiä velvoitteita. Työ on kaukana terapiasta ja siksi en yleensä korosta sitä, että Signs of safety -menetelmän keskeisten ideoiden juuret ovat ratkaisukeskeisessä terapiassa.

Kun koulutan lastensuojelun työntekijöitä, opetan heille muun muassa asteikkokysymysten käyttöä, poikkeuksien tutkimista ja tavoitteiden määrittelyä – kaikki ratkaisukeskeisen terapian menetelmiä. Opetan myös neljästä avainkysymyksestä koostuvaa haastattelua, jonka idea on peräisin ratkaisukeskeisestä terapiasta.
Nämä neljä avainkysymystä ovat: 1. Mikä on huolenaihe? 2. Mitkä asiat toimivat hyvin? 3. Mitä pitäisi tapahtua? ja 4. Missä ollaan tällä hetkellä menossa asteikolla 0:sta 10:een kun 10 tarkoittaa, että lapsen tilanne on niin turvallinen, että tapaus voidaan katsoa loppuun käsitellyksi ja 0, että tilanne on niin riskialtis, että lapsi on otettava välittömästi huostaan?

Mallia kuvaavat sanat “oikeudenmukainen” ja “reilu”. Onko näin?

Signs of safety -menetelmä pyrkii olemaan oikeudenmukainen. Se on tavoite, jonka saavuttamiseksi työntekijät tarvitsevat kykyjä, taitoja ja käyttökelpoisia työmenetelmiä. Tähänkin ratkaisukeskeinen lähestymistapa soveltuu hyvin. Sen avulla voidaan tutkia, mitä lastensuojelutyöntekijät tekevät hyvin ja mistä he ovat ylpeitä. Lastensuojelutyön kehittämisessä tarvitaan kipeästi tällaista arvostavaa työn tutkimista.

Haluamme lastensuojelutyöntekijöiden myös kiinnittävän enemmän huomiota siihen, mitä vanhemmat, lapset ja nuoret tekevät sellaista mikä toimii, meidän kannattaa aloittaa kiinnittämällä huomiota siihen, mitä työntekijät tekevät sellaista mikä toimii. Jos yhteiskunnan huomio on kaiken aikaa työntekijöiden virheissä ja epäonnistumisissa, työntekijöiden huomio on todennäköisesti vastaavasti perheiden virheissä ja epäonnistumisissa.

Signs of safety -mallissa kyse ei näytä olevan niinkään siitä, että perheitä tuetaan pitämään huolta lapsistaan vaan siitä, että perheille tarjotaan mahdollisuus vakuuttaa viranomaiset siitä, että lapsi on turvassa ja hyvässä hoidossa. Onko näin?

Minua kiinnostaa ilman muuta perheiden voimaannuttaminen ja heidän tukeminen huolehtimaan itse lapsistaan, sillä perhe on paras paikka lapsille. Insoo Kim Bergillä oli tapana sanoa, että ”veri on sosiaalipalveluja sakeampaa”. Lapsia voidaan ottaa huostaan ja pitää huostassa mutta viime kädessä lapset hyötyvät eniten siitä, että perheitä autetaan pitämään huolta omistaan.

Lastensuojelun asiakkaat sanovat kaikissa tutkimuksissa samaa: “Me haluamme itse huolehtia lapsistamme. Siis sanokaa meille, mitä meidän pitää tehdä, jotta pääsemme teistä eroon!”

On tärkeätä että lastensuojelun työntekijät antavat asiakkaille selkeän vastauksen siihen peruskysymykseen, joka kuuluu: “Mitä pitäisi tapahtua?” Enkä tarkoita sitä, että työntekijä sanoo vanhemmille, että heidän pitää mennä vanhempainkurssille, A-klinikalle terapiaan tai psykiatrin vastaanotolle. Ne ovat kaikki pelkkiä palveluja.
Lastensuojelun työntekijöiden tulisi selvittää asiakkailleen mahdollisimman selkeästi se, mitä he haluavat nähdä vakuuttuakseen siitä, että lapsi on turvassa ja lastensuojelu voi poistua kuvioista. Kyse ei pelkästään ole siitä, että pyritään rakentamaan yhteistyötä asiakkaan kanssa, vaan siitä, että lastensuojelun työntekijät käyttävät valta-asemaansa eettisesti ja taitavasti.

Mitä etua on yhteistyöstä asiakkaiden kanssa, jotta he kokevat, että heitä kohdellaan oikeudenmukaisesti silloinkin kun lapsi otetaan huostaan?

Meidän työmme johtotähtenä on ollut ajatus, että lastensuojelutyöstä täytyy tehdä yksinkertaisempaa. Väheksymättä ongelmia ja sitä mitä on tapahtunut menneisyydessä, halusimme rakentaa työmme sen varaan, mitä meidän pitäisi nähdä tulevaisuudessa voidaksemme sanoa, että asiat ovat tyydyttävässä järjestyksessä ja että asia on loppuun käsitelty. Yhteistyö ja oikeudenmukaisuus ovat tärkeitä asioita, mutta taustalla oleva johtotähti on nimenomaan lasten turvallisuus.

Asiakkaat, riippumatta siitä missä päin maailmaa ollaan tai mistä auttamispalveluista on kyse, esittävät aina, kun asiaa heiltä kysytään, sen toivomuksen, että heitä kuunneltaisiin ja että heitä kohdeltaisiin kunnioittavasti.

Jos työntekijä ei tee sitä, jos työntekijä ei pyri ymmärtämään sitä, miten asiakas itse tilanteensa kokee, reagoi asiakas yleensä suuttumalla tai sulkeutumalla, ja se vaikeuttaa työtä. Hyvä lopputulos riippuu aina ihmisten osallistumisesta ja se taas riippuu siitä, miten hyvin me heitä kuuntelemme ja osoitamme ymmärtävämme heidän näkökulmaansa.

Andrew, miksi lastensuojelun asiakkaat kokevat niin usein joutuvansa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi? Miten meidän pitäisi toimia, jotta tämä tunne kävisi harvinaisemmaksi?

Asiakkaat peräänkuuluttavat ennen kaikkea neljää eri asiaa. Ensimmäinen on, että asiakkaat haluavat että työntekijät ymmärtävät heitä. Se ei tarkoita sitä, että asiakkaiden kanssa täytyisi olla kaikesta samaa mieltä. Se tarkoittaa kuulluksi tulemista.

Toiseksi asiakkaat haluavat työntekijöiden olevan rehellisiä. He eivät pidä siitä, että työntekijät tekeytyvät heidän ystävikseen kerätäkseen tietoa ja tullakseen sitten takaisin parin päivän päästä poliisin kanssa ottamaan lapsen huostaan.

Jos huostaanoton uhka on olemassa, siitä pitäisi kertoa asiakkaalle rehellisesti. Asiakkaat eivät ehkä pidä siitä, mutta he arvostavat työntekijän rehellisyyttä. Rehellisyyteen kuuluu myös, että pidetään lupaukset.

Lastensuojelun asiakkaat valittavat usein siitä, että työntekijät lupaavat soittaa, mutta eivät soita. Lupaavat tulla johonkin kokoukseen, mutta eivät ilmesty paikalle. Sanovat vanhemmille, että he saavat tavata lapsiaan, mutta tapaamiset eivät toteudu.

Kolmanneksi asiakkaat peräänkuuluttavat sitä, että heille tarjotaan vaihtoehtoja ja mahdollisuus osallistua päätöksentekoon. Kaikesta asiakkaat eivät tietenkään voi päättää, mutta heille voidaan aina tarjota mahdollisuus osallistua vaihtoehtojen pohtimiseen. Neljäs asia – minusta merkittävin – on se, että asiakkaille tehtäisiin selväksi, mitä heiltä konkreettisesti odotetaan, jotta lastensuojelu voi vetäytyä heidän elämästään.

Mitä mieltä olet lasten kuulemisesta? Kuinka tärkeätä on tarjota lapsille tilaisuus tulla kuulluksi ja mahdollisuus osallistua päätöksentekoon?

Tutkimuksissa on 1990-luvun puolivälistä lähtien kysytty lasten ja nuorten mielipiteitä lastensuojelutyöstä. He ovat kokeneet, ettei kukaan ole kiinnostunut heidän mielipiteistään. Lapset ja nuoret kokevat olevansa pelinappuloita pelissä, jota aikuiset pelaavat. He sanovat: “Näiden asioiden pitäisi koskea meitä, mutta te vaan pakotatte meidät tekemään niin kuin te haluatte.”

Olen vakuuttunut, että laadukkaassa lastensuojelutyössä lapset otetaan huomioon ja heidän kanssaan keskustellaan kaikista asioista. Se on mahdollista ja olen itse nähnyt lukuisia esimerkkejä eri puolilla maailmaa siitä, miten sosiaalityöntekijät keskustelevat lasten kanssa ja kuuntelevat heidän näkemyksiään asioista.

Itse haastattelen jo 3–4-vuotiaita lapsia. Monet pitävät niin pienten lasten haastattelemista radikaalina, mutta tunnen paljon muitakin sosiaalityötekijöitä, jotka tekevät niin. Tietenkin kolmevuotiaan kanssa keskustellaan aivan eri tavalla kuin koululaisen kanssa. Periaatteet ovat samat: lapsen kanssa puhutaan asioista mahdollisimman avoimesti ja hänen sallitaan ilmaista omat toiveensa.

Miten lasten ja nuorten mielipiteiden kuuleminen pitäisi toteuttaa, jotta se olisi heille myönteinen kokemus?

Tätä kannattaa miettiä, sillä nuorilla on usein huonoja kokemuksia lastensuojelusta. Haastattelin erästä vastikään aikuisikään ehtinyttä naista, joka oli nuorena lastensuojelun asiakkaana. Nainen kertoi miten häntä pyydettiin aina mukaan erilaisiin kokouksiin, joissa hänen asiaansa käsiteltiin: “Paikalla oli tavallisesti 5–7 työntekijää, jotka puhuivat minusta enkä ymmärtänyt sanakaan. He käyttivät vaikeita termejä ja omaa ammattislangiaan. Minä koin, että olisin ollut jonkinlaisen tieteellisen kokeen kohteena. He ajattelivat auttavansa minua, minusta he olivat vain helvetin töykeitä.”

Olen nähnyt hyvin erilaisia lasten haastatteluja. Olen nähnyt miten työntekijä haastattelee seksuaalisen hyväksikäytön kokenutta tai raakaa väkivaltaa nähnyttä lasta niin, että lapsi menee täysin lukkoon.

Olen myös nähnyt kuinka toinen työntekijä haastattelee samaa lasta niin, että lapsi avautuu hänelle ja kertoo kaiken mitä on tapahtunut. Meidän tulisi ottaa oppia niiltä työntekijöiltä, jotka osaavat haastatella lapsia ja jokaisessa toimipisteessä on aina joku joka saa hyvän kontaktin lapsiin.

Kerrotko millaisia haastattelumenetelmiä olette kehittäneet?

Signs of safety -mallissa olemme kehittäneet erilaisia työkaluja lasten haastattelemiseen. Yksi niistä on nimeltään “kolme taloa”.
Siinä työntekijä piirtää lapsen kanssa paperille kolme taloa. Sitten työntekijä jututtaa lasta ja he yhdessä kirjoittavat tai piirtävät ensimmäiseen taloon hyviä ja kivoja asioita, toiseen taloon huolia ja pelkoja ja kolmanteen taloon haaveita ja toiveita. Kolmen talon menetelmä soveltuu kaikenikäisille lapsille aina neljävuotiaista ylöspäin ja se on osoittautunut erittäin toimivaksi.

Mitä arvelet, täytyisikö lastensuojelulakia muuttaa jotta edustamasi ajattelu voi lyödä itsensä läpi? Onko sinulla jotakin lakimuutoksia, joita itse haluaisit tehtävän, jotta asiat kehittyisivät hyvään suuntaan?

En ole ollut koskaan mukana lainvalmistelutyössä. Sen sijaan olen nähnyt, että Signs of safety -mallia on sovellettu onnistuneesti maissa, joissa on hyvin erilainen lainsäädäntö.

Jotkut ihmiset panevat paljon painoa lainsäädännölle. En henkilökohtaisesti usko, että lainsäädännöllä kovinkaan suurta merkitystä. Otetaan vaikka Uuden Seelannin lastensuojelulaki, joka astui voimaan 1989. Se on upea laki, ehkä paras maailmassa. Se painottaa vanhempien oikeuksia ja edellyttää yhteistyötä vanhempien kanssa kaikissa prosessin vaiheissa. Se on myös laki, joka loi pohjan läheisneuvonpidolle. Silti Uudessa Seelannissakin asiakkaita kohdellaan huonosti.
Viime kädessä ei ole kyse siitä, mitä lakiin on kirjattu, vaan miten tätä työtä tehdään. Olen nähnyt maita, joissa tehdään epäoikeudenmukaisesta lainsäädännöstä huolimatta hyvää työtä ja maita, joissa hyvin edistyksellisestä lainsäädännöstä huolimatta tehdään huonoa työtä.

Miten lastensuojelutyöntekijän pitäisi lähestyä asiakasperheitä kun hän on saanut nimettömän ilmoituksen naapurilta, että perheessä juodaan eikä pidetä lapsista huolta?

Kun saan tämän kysymyksen sosiaalityöntekijöiltä, aloitan yleensä keskustelun, jossa pyydän heitä kertomaan kokemuksistaan. Siitä miten he ovat toimineet, kun heistä tuntuu, että he ovat onnistuneet – mahdollisesta kielteisistä ensireaktioista huolimatta – luomaan kontaktin vanhempiin. Kaikissa toimipisteissä on työntekijöitä, jotka tietävät miten toimia noissa tilanteissa.

Vastaus on hyvin maalaisjärkinen. Ensin pitää esittäytyä ja kertoa mahdollisimman selkeästi ja rehellisesti mistä on kyse. Sitä varten on hyvä etukäteen valmistautua niin, että oikeat sanat ovat valmiina päässä. Asia tulee esittää neutraalisti ja syyttelemättä ja sen jälkeen täytyy varata aikaa asiakkaan kuuntelemiselle.
Saattaa käydä, että asiakas reagoi aggressiivisesti. Hän vaatii tietoa siitä, kuka ilmoituksen teki tai sanoo: “Tiedän kuka teille on soittanut. Se-ja-se inhoaa meitä ja haluaa tehdä kiusaa”. Työntekijällä ei ole muuta mahdollisuutta kuin sanoa: “Valitettavasti en voi sanoa sitä sinulle ja ymmärrän hyvin, että se suututtaa sinua. Tämä on hankala tilanne minullekin. Minä haluaisin kertoa sinulle kuka ilmoituksen on tehnyt. Meillä on kuitenkin sellainen laki, joka sallii tehdä ilmoituksen nimettömänä. Sinulla on oikeus olla kiukkuinen, mutta nyt meidän täytyy selvittää tämä asia sinun kanssasi. Jos nyt ei ole oikea hetki, voin tulla takaisin hetken kuluttua. Minua ei haittaa, jos haluat polttaa tupakan tai vaikka pyytää jonkun ystäväsi mukaan tähän keskusteluun.”

Miten voi yhdistää rehellisyyden, oikeudenmukaisuuden ja ammatillisuuden?

On tärkeätä työntekijä on selkeä ja suorapuheinen ja että hän ei vähättele huolta lapsesta. Työntekijän tulee kertoa rehellisesti, mistä on kyse. Esimerkiksi siitä, että lapset ovat olleet poissa koulusta ja on herännyt epäilys, että he ovat nälissään tai että kotoa on kuulunut lasten avunhuutoja.

Ympäri maailmaa tällä alalla työskentelee ihmisiä, jotka osaavat lähestyä asiakkaita hyvällä tavalla ja siksi minusta on tärkeätä, että annamme heille puheenvuoron ja tarjoamme heille mahdollisuuden kertoa meille, miten he sen tekevät.

Ei ole helppo olla sosiaalityöntekijä. On kuin olisi koko ajan puun ja kuoren välissä ja myönteisen palautteen määrä taitaa tällä alalla olla aika niukkaa.

Tämä työ on hyvin hankalaa kun meillä ei ole mitään keinoa tietää onko haastavassa lastensuojelutapauksessa tekemämme ratkaisu oikea vai väärä. Jos otamme lapsen huostaan, mietimme mitä muuta olisimme vielä voineet tehdä perheen tukemiseksi ja jos taas jätämme lapsen vanhempien huostaan, mietimme olisiko lapsi sittenkin pitänyt varmuuden vuoksi ottaa huostaan.

Lastensuojelutyötä ei tee yhtään helpommaksi se, että tutkimustyö, varsinkin anglosaksisissa maissa, keskittyy pääasiassa virheisiin ja epäonnistumisiin. Esimerkiksi kuolemantapausten jälkiselvittelyihin käytetään valtavasti resursseja, vaikka alan arvostetuimmat asiantuntijat ovat jo pitkään yrittäneet sanoa, että niistä ei ole opittavissa mitään uutta.

Minusta alaa koskevassa tutkimustyössä tulisi kiinnittää paljon enemmän huomiota onnistumisiin, hyviin käytäntöihin ja toimiviin työmenetelmiin. Enkä suinkaan tarkoita vain onnellisia loppuja. vaan myös niitä onnistuneita tapauksia, joissa on päädytty huostaanottoon. Se olisi huomattavasti rakentavampi tapa kehittää lastensuojelutyötä.

Takaisin
Back