Juurisyy vai noidankehä – kaksi erilaista tapaa lähestyä ongelmia

Oletko kuullut seuraavan tarinan? Nainen meni papin luokse kysymään neuvoa ongelmaansa. ”Joka kerta kun mieheni tulee töistä, meille tulee riita, joka kestää iltaan saakka. Voitko auttaa minua? Meidän avioliiton alkuvuosina hän oli aina minulle ystävällinen, mutta nyt hänestä on tullut kiukkuinen ukko. Miten saisin hänet muuttumaan sellaiseksi kuin hän oli ennen?

”Odota hetki”, sanoi pappi ja poistui takahuoneeseen. Kun hän tuli hetken kulutta takaisin, hänellä oli kädessään pieni pullo, joka oli täynnä kirkasta nestettä. ”Tämä on pyhää vettä, jonka avulla voit saada miehesi muuttumaan takaisin sellaiseksi kuin hän oli ennen.”

”Voi kiitos pappi hyvä”, sanoi nainen. ”Miten sitä käytetään. Pirskotanko sitä hänen päälleen, kun hän nukkuu?”

”Tämä on tarkoitettu otettavaksi sisäisesti”, sanoi pappi. Kun miehesi on tulossa kotiin ja hän on juuri avaamassa ovea, ota kulaus pullosta. Älä nielaise pyhää nestettä, vaan pidä sitä suussasi kahden minuutin ajan. Sen jälkeen voit nielaista veden ja keskittyä tarkkailemaan, mitä tapahtuu.”

Vaimo noudatti papin ohjetta ja tuli kahden viikon kuluttua tapaamaan pappia uudestaan.

”Tulin pyytämään lisää sitä pyhää vettä. Se on tehonnut mieheeni uskomattoman hyvin.”

Tarina on mielenkiintoinen lyhytterapian näkökulmasta. Mental Research Instituutin työryhmä kehitti 70-luvulla hypnoosiin perehtyneen psykiatrin Milton H. Ericksonin inspiroimana innovatiivisen lyhytterapeuttisen menetelmän. Yksi sen keskeisistä teeseistä oli, että ongelmat eivät sinänsä ole ongelmia, vaan ongelmana on pikemmin se, miten ihminen yrittää ongelmaa ratkoa. Toisin sanoen työryhmä esitti radikaalin ajatuksen, jonka mukaan ongelman ratkaiseminen ei edellytä sen tietämistä tai ymmärtämistä, mistä ongelma johtuu. Sen sijaan on tärkeätä kiinnittää huomio niihin noidankehiin, jotka ylläpitävät ongelmaa tässä-ja-nyt. Idana on, että ongelma ratkeaa itsestään, kunhan sitä ylläpitävä noidankehä saadaan jollakin konstilla pysäytettyä.

Mieleeni muistuu eräs Israelilainen liikemies, joka tuli juttelemaan minulle erään pitämäni luennon jälkeen. Olin puhunut lyhytterapian ideoista ja siitä miten niitä voidaan soveltaa johtamiseen ja työilmapiirin parantamiseen.

”Se mitä sinä puhuit, toi minulle mieleen erään kirjan, jonka luin vuosia sitten”, hän sanoi. ”Se kertoi uudenlaisesta tavasta ratkaista ongelmia, jossa ihmisiä neuvotaan tekemään aivan päinvastoin kuin mitä he ovat siihen mennessä tehneet.”

”On hyvin mahdollista, että olet lukenut Watzlawickin ja kumppaneiden kirjan Pragmatics of human communication” minä sanoin tietävästi.

”Kokeilin siinä kirjassa esitettyä ideaa omaan poikaani”, hän jatkoi. Poikani oli noihin aikoihin 12-vuotias ja olin lopen kyllästynyt siihen, että hän toi joka päivä koulusta lapun, johon opettaja oli kirjoittanut, mitä pahaa tai tyhmää hän oli sinä päivänä tehnyt. Päätin noudattaa kirjan ideaa ja tehdä aivan päinvastoin kuin mitä olin siihen asti tehnyt. Kun hän seuraavana päivänä tuli tuomaan opettajan kirjoittamaa lappua minulle, en arvostellut häntä lainkaan, vaan vedin esiin lompakkoni ja tarjosin hänelle 10 shekelin seteliä. Hän ei lainkaan ymmärtänyt, miksi minä halusin antaa hänelle rahaa eikä olisi millään halunnut ottaa seteliä vastaan, mutta minä vaan tyrkytin sitä hänelle ja sanoin, että ota nyt kun kerran annetaan. Jatkoin samaa menettelyä muutaman päivän ajan ja lappujen tulo loppui. Eikä niitä tullut myöskään koskaan sen jälkeen. En koskaan oikein ymmärtänyt, mitä siinä oikein tapahtui, mutta joka tapauksessa se menetelmä toimi, ainakin sillä kertaa.”

Ehkäpä MRI:n työryhmä oli oikeassa. Jospa me vain luulemme, että olemme keksineet vanhaan ongelmaan jonkin uuden ratkaisun, vaikka todellisuudessa ongelma ratkennut yksinkertaisesti siksi, että uusi ratkaisu on saanut meidät vihdoin päästämään irti siitä ratkaisumenetelmästä, joka on alkanut ylläpitämään sitä ongelmaa, josta olemme halunneet päästä eroon.

Takaisin
Back