Lasten raivarit – miten äkäpussi kesytetään

Lasten ja nuorten aggressiivisuuskohtauksilla, joista pienempien lasten kohdalla käytetään usein nimitystä temper tantrum, tarkoitetaan kohtauksellisia raivonpuuskia, joissa lapsi reagoi johonkin todelliseen tai koettuun pettymykseen voimakkaalla ja hallitsemattomalla raivokohtauksella. Kohtauksen aikana lapsi huutaa, lyö, potkii, sylkee, kiroilee ja heittelee tai rikkoo tavaroita. Kohtaus kestää useita minuutteja, joskus jopa puoli tuntia. Aggressiivisuuskohtauksia saavat lapset kärsivät yleensä itsekin kohtauksistaan ja haluavat päästä niistä eroon.

Aggressiivisuuskohtaukset ovat tavallisia 3-5v vuotiailla lapsilla, jossa ikäryhmässä niitä esiintyy kolmella neljäsosalla lapsista. 6-8-vuotiaiden lasten ikäryhmässä raivokohtauksia on joka viidennellä (20%). 9- 12-vuoden ikään ehtineillä lapsilla aggressiivisuuskohtauksia esiintyy 4%:lla. Pojilla aggressiivisuuskohtaukset ovat kolme kertaa yleisempiä kuin tytöillä.

Lasten aggressiivisuuskohtaukset ovat yksi lasten- ja nuorisopsykiatrian suurista haasteista. Aggressiivisesti oireilevat lapset ohjataan yleensä tutkimuksiin perheneuvoloihin tai lastenpsykiatrisiin yksikköihin, missä he saavat todennäköisesti diagnoosin tarkkaavaisuuden häiriö, käytöshäiriö tai uhmakkuushäiriö. USA:ssa on tavallista, että aggressiivisuuskohtauksia saaville lapsille määrätään neuroleptilääkitys ja käytäntö tekee vahvasti tuloaan myös Suomeen. Aggressiivisuuskohtausten hoitoa pidetään tärkeänä sekä siksi, että kohtaukset aiheuttavat huomattavaa kärsimystä sekä lapselle itselleen että hänen lähiympäristölleen myös siksi, että lasten aggressiivisuuden tiedetään lisäävän lapsen riskiä ajautua myöhemmällä iällä asosiaalisuuteen ja rikollisuuteen.

Kouluissa aggressiivisuuskohtauksista kärsiviä lapsia joudutaan poistamaan luokasta, heille voidaan antaa varoituksia ja heidät saatetaan erottaa määräaikaisesti koulusta. Lastensuojelulaitoksissa, psykiatrisilla sairaalaosastoilla ja erityiskouluissa lasten aggressiivisuuskohtauksiin saatetaan vastata kiinnipitämisellä tai lapsen sulkemisella eristykseen. Vaikeista kohtauksista kärsivien lasten ja nuorten kohdalla saatetaan päätyä huostaanottoon ja sijoitukseen, mutta kokemus on osoittanut, että ympäristön muutos ei välttämättä auta, vaan raivokohtaukset jatkuvat usein lapsen uudessa sijoituspaikassa.

Psykososiaaliset hoidot

Eniten käytettyjä – ja tutkittuja – lasten ja nuorten aggressiivisuuskohtausten psykososiaalisia hoitokeinoja ovat vanhempien ohjaus ja lapsen kognitiivinen käyttäytymisterapia. Molemmat näistä lähestymistavoista on osoitettu vaikuttaviksi lukuisten tutkimusten ja useiden meta-analyysien avulla.

Vanhempien ohjauksessa lapsen vanhemmat osallistuvat kurssille, jossa heille opetetaan kasvatustaitoja ja hyväksi todettuja tapoja suhtautua lapsen kohtauksiin. Kurssilla heille opetetaan mm. johdonmukaisuutta, hyvien asioiden huomaamista lapsessa, positiivisen palautteen antamista, niiden tilanteiden välttämistä, jotka provosoivat lapsessa aggressiivisuutta ja ei-hyväksyttävän käyttäytymisen huomiotta jättämistä. Suomessa on käytössä useita tällaisia vanhempien ohjauksen menetelmiä, mm. Washingtonin yliopiston professorin Carolyn Webster-Strattonin kehittämä ”Ihmeelliset vuodet” ja Turun yliopiston lastenpsykiatrian klinikalla työstetty Voimaperheet-ohjelma.

Kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa hoito kohdistuu ensisijaisesti lapseen. Hoito voi olla yksilö- tai ryhmäterapiaa ja siinä hoidon tavoitteena on opettaa lapselle sellaisia vuorovaikutustaitoja, joiden hallitseminen auttaa häntä vapautumaan aggressiivisesta reaktiotavastaan. Hoidossa lapsi opettelee mm. simuloitujen tilanteiden avulla neuvottelutaitoa, emootioiden säätelyä ja erilaisia sosiaalisia taitoja. Käytössä on monia erilaisia menetelmiä, joista yksi tunnetuimmista lienee Aggression Replacement Training eli ART.

Ratkaisukeskeinen lähestymistapa

 Ratkaisukeskeinen terapia on näyttöön perustuva psykoterapiamenetelmä, jossa terapeutti pyrkii huolella valittujen voimauttavien kysymysten avulla auttamaan asiakasta löytämään itse – tai yhdessä läheistensä kanssa –ratkaisun ongelmaansa (10). Ratkaisukeskeinen terapia soveltuu hyvin myös lasten ja nuorten hoitoon. Kehitimme 90-luvulla yhdessä kahden erityislastentarhanopettajan (Sirpa Birn ja Tuija Terävä) ratkaisukeskeisen terapian periaatteille perustuvan psykopedagogisen lasten ongelmien ratkaisumenetelmän, jota käytetään nykyisin monissa maissa eri puolilla maailmaa. Menetelmä tunnetaan kansainvälisesti nimellä ”Kids’Skills”.

Kids’Skills on selkeä ja helppokäyttöinen menetelmä, joten sitä voivat soveltaa työssään terapia-alan ammattilaisten lisäksi myös opettajat ja muut ammattikasvattajat. Menetelmässä työntekijä auttaa ensin lasta miettimään, mikä taito lapsen pitäisi opetella, jotta hän voittaisi ongelmansa ja sen jälkeen laatimaan huolellisen harjoitusohjelman, jonka avulla lapsi oppii kyseisen taidon perheensä ja ystäviensä tuella.

Olemme opettaneet Kids’Skills menetelmän käyttöä jo parinkymmen vuoden ajan sekä Suomessa että maamme rajojen ulkopuolella. Koulutusohjelmiimme osallistuneiden opiskelijoiden meille vuosien varrella toimittamien lukuisten tapausselostusten perusteella vaikuttaa siltä, että se on tehokas tapa auttaa aggressiivisuuskohtauksia kärsiviä lapsia.

Hoidettaessa aggressiivisuuskohtauksista kärsiviä lapsia Kids’Skills -menetelmän avulla, hoidon tavoitteena on, kuten monissa muissakin hoitomenetelmissä – lapsen impulssikontrollin parantaminen. Tähän tavoitteeseen pyritään siten, että ensin lasta autetaan keksimään jokin sellainen itsehillintäkeino, jota hän voi käyttää rauhoittaakseen itsensä, kun hän on vaarassa menettää malttinsa. Kun lapsi on päättänyt mitä keinoa hän aikoo opetella käyttämään, häntä autetaan laatimaan itselleen intensiivinen harjoitusohjelma, jonka avulla hän oppii käyttämään keinoa aina tarvittaessa. Harjoitusohjelman läpiviemisen varmistamiseksi lapsen koko lähipiiri, perheenjäsenet, ystävät ja muutkin lapselle tärkeät ihmiset auttavat ja tukevat häntä aktiivisesti harjoitusohjelman toteuttamisessa.

Seuraava erään kansainvälisen opiskelijamme raportoima tapausesimerkki kuvaa prosessin keskeiset askeleet.

Esimerkki 1

 Yhdeksänvuotiaan Eetun (lapsen nimi muutettu) ongelmana oli, että jos asiat eivät menneet hänen toivomallaan tavalla tai joku asettui vastustamaan hänen ehdotustaan, hän saattoi raivostua silmittömästi. Hän saattoi huutaa opettajalleen, lyödä tovereitaan heitellä tavaroita pitkin ja poikin tai repiä kädessään olevan vihon tai kirjan palasiksi. Hänen opettajansa keskusteli hänen kanssaan kahden ja kysyi häneltä minkä asioiden hän halusi muuttuvan paremmiksi koulussa. Eetu vastasi, että hänen pitäisi oppia tulemaan paremmin toimeen koulukavereidensa kanssa.

Opettaja: Mitä sinun pitää oppia, että tulisit paremmin toimeen koulukavereittesi kanssa?

Eetu: Minun täytyy oppia pysymään rauhallisena.

Opettaja: Mitä sinä voisit tehdä pysyäksesi rauhallisena, jos sinua suututtaa jokin asia?

Eetu: Minun pitää opetella poistumaan paikalta ja olla jonkin aikaa itsekseen ja mennä sitten takaisin tai mennä pyytämään sinua tai jotakin muuta opettajaa auttamaan.

Opettaja: Mitä hyötyä sinulle olisi siitä, että oppisit tekemään niin?

Kun asiasta keskusteltiin, opettajalle tuli se tunne, että Eetu ymmärsi hyvin, miten paljon hyötyä hänelle olisi kyseisen taidon oppimisesta.

Opettaja: Haluaisitko antaa sille taidolle jonkin nimen?

Eetu: Sen nimi voisi olla ’Lumi’.

Opettaja: Sinä varmasti ymmärrät Eetu, että jos meinaat opetella Lumi-taidon, sinun pitää harjoitella sitä kovasti. Sinun pitää harjoitella sitä joka päivä ja sinun pitää pyytää muita ihmisiä auttamaan sinua.

Eetu nyökkäsi.

Opettaja: Ketä aiot pyytää auttamaan sinua?

Eetu: Minä pyydän äidin, isän ja sisareni auttamaan minua.

Opettaja: Mitenköhän he voisivat auttaa sinua? Hehän eivät ole koulussa kanssasi?

Eetu: He voivat kysyä minulta joka päivä, kun tulen koulusta, että miten Lumi-taidon harjoittelu on sinä päivänä sujunut.

Opettaja: Sehän on oikein hyvä idea, mutta varmasti koulussakin pitäisi olla joku, joka auttaa sinua siellä harjoittelemaan taitoasi.

Eetu ilmoitti aikovansa pyytää kahta luokkatoveriaan, opettajaansa sekä lisäksi kahta muuta opettajaansa auttamaan häntä.

Opettaja: Miten he voivat auttaa sinua, jos he huomaavat sinun suuttuvan jostakin niin kovasti, että pelkäävät sinun menettävän malttisi?

Eetu: Minä en halua, että kukaan moittii minua. Se suututtaa minua van lisää. Mutta he voivat sanoa minulle: ’Lumi’. Ei mitään muuta.

Opettaja: Mitä sinä sitten teet, jos he sanovat sinulle Lumi?

Eetu: Minä sanon itselleni ‘seis’ ja sitten heille ‘anteeksi’”.

Se mitä Eetu sanoi, kuulosti opettajasta melkein liian hyvältä ollakseen totta.

Opettaja: Sinulla voisi olla vielä joku mielikuvatuskannustaja. Onko sinulla joku sankari, jota sinä ihailet?

Eetu valitsi mielikuvituskannustajakseen lempitietokonepelinsä sankarihahmon. Hän näytti opettajalleen sen kuvan kännykästään ja tulosti vielä samana päivänä itselleen useita sitä esittäviä kuvia, jotka hän väritti värikynillä, ja liimasi sitten moniin eri paikkoihin muistuttamaan häntä hänen taidostaan.

Opettaja: Me voimme ehkä järjestää sinulle jonkinlaiset juhlat sitten, kun olet oppinut Lumi-taidon. Miten sinä haluaisit juhlistaa sitä?

Eetu: Kun minä olen oppinut, minä haluan mennä hampurilaiselle ja elokuviin Stefanin ja Valpurin kanssa (luokkatoverit, joita Eetu oli päättänyt pyytää kannustajikseen).

Opettajan Eetun kanssa laatima suunnitelma tuotti toivotun tuloksen. Luokkatoverit auttoivat häntä taidon oppimisessa ja jo muutaman viikon kuluttua Eetu oli saanut raivokohtauksensa siinä määrin hallintaan, että hän saattoi juhlistaa edistymistään luokkatovereittensa kanssa hampurilaisen ja elokuvien merkeissä.

Edellisessä esimerkissä opettajan ei tarvinnut ehdottaa lapselle itsensä rauhoittamista suuttumistilanteissa, sillä idea tuli lapselta itseltään. Opettaja saattoi siirtyä suoraan vahvistamaan pojan motivaatiota keskustelemalla hänen kanssaan taidon oppimisen hyödyistä. Kun lapsi ymmärsi miten paljon hyötyä hänelle olisi siitä, että hän oppisi hillitsemään itsensä, opettaja pyysi häntä nimeämään ihmiset, joita hän voisi pyytää kannustajikseen. Lapsen kannustajilla on tässä menetelmässä ratkaisevan tärkeä rooli. He auttavat häntä osoittamalla kiinnostusta hänen edistymistään kohtaan, mutta myös muistuttamalla häntä tarvittaessa hänen rauhoittumiskeinostaan. Opettaja pyysi poikaa nimeämään taidon, jota hän opettelee ja miettimään etukäteen, miten hän haluaisi juhlistaa taidon oppimista. Nämä ovat molemmat Kids’Skills -menetelmän askelia, joiden tarkoitus on vahvistaa lapsen motivaatiota opetella kyky rauhoittaa itsensä suuttumistilanteissa.

Seuraava erään koulutukseemme osallistuneen erityiskoulun rehtorin raportoima tapaus kuvaa Kids’Skills -menetelmän käyttöä aggressiivisuuskohtauksista kärsivällä 12-vuotiaalla pojalla, jolla on sekä tarkkaavaisuushäiriö- että käytöshäiriödiagnoosi.

Esimerkki 2

Santtu (nimi muutettu) oli 12-vuotias erityiskoulua käyvä moniongelmainen poika. Santulla oli tapana saada silmittömiä raivokohtauksia, joiden aikana hän huusi, kiroili ja heitteli tavaroita ympäriinsä. Rauhoituttuaan kohtausten jälkeen hän itki lohduttomasti ja oli häpeissään siitä, mitä hän oli tehnyt. Eräänä päivänä hän sai jälleen kerran koulupäivän aikana raivokohtauksen, mutta tällä kertaa kohtaus oli vakavampi kuin koskaan aikaisemmin, sillä hän kaappasi koulun keittiöstä ison leipäveitsen ja huitoi sitä ilmassa raivokohtauksen aikana. Hän ei onneksi satuttanut itseään eikä ketään muutakaan, mutta pelästytti koko pienen koulun henkilökunnan ja luonnollisesti myös kaikki koulun muut oppilaat. Tilanne oli niin vakava, että rehtori harkitsi vakavasti Santun erottamista koulusta muiden lasten turvallisuuden vuoksi. Sitä ennen hän päätti kuitenkin yrittää keskustella Santun kanssa nähdäkseen, jos he voisivat yhdessä löytää jonkin keinon, jonka avulla Santtu voisi päästä kohtauksistaan. Santtu istui rehtorin kansliassa itkuisena ja häpeissään.

Rehtori: Sinä tiedät Santtu, että tämä ei voi toistua. Me emme voi pitää sinua täällä koulussa, jos sinä saat tuollaisia kohtauksia. Sinun pitää keksiä jokin keino, jolla saat sen kohtauksen menemään ohi heti kun se alkaa. Mitä sinä voisit tehdä, kun huomaat että alat hermostua?

Santtu: Minä voin juosta TV-huoneeseen ja hakata niitä isoja tyynyjä, joita siellä on.

Rehtori: Se voisi toimiakin. Näytäpä minulle, miten sinä sen tekisit. Kuvitellaan, että sinä olisit niin suuttunut jostakin minulle, että olisit raivokohtauksen partaalla. Näytä minulle mitä sinä siinä tilanteessa tekisit.

Santtu otti jalat alleen ja juoksi TV-huoneeseen, kouluhuoneiston keskellä olevaan lasiseinäiseen huoneeseen, ja alkoi takoa siellä olevia tyynyjä täydellä voimalla. Rehtori seurasi Santtua hänen perässään ja näki koko tapahtuman. Kun Santtu lopetti tyynyjen takomisen, rehtori sanoi hänelle, että hänen keksimänsä keino saattaisi toimiakin sillä edellytyksellä, että Santtu harjoittelisi sen käyttöä ahkerasti ja että kaikki, sekä henkilökunta että myös kaikki muut oppilaat, olisivat tietoisia siitä ja voisivat muistuttaa häntä siitä tarvittaessa.

Rehtori: Miten sinä haluat, että sinun opettajasi ja kaikki muutkin, jotka ovat täällä koulussa muistuttavat sinua, että sinun pitää mennä TV-huoneeseen, jos he näkevät, että sinä alat hermostua ja olet sen näköinen, että kohta sinä räjähdät?

Santtu mietti hetken ja sanoi sitten, että he voisivat näyttää hänelle elettä, joka kuvasi tyynyjen hakkaamista. Siitä hän tietäisi, että hänen pitää mennä TV-huoneeseen rauhoittamaan itsensä.

Rehtori laittoi Santun näyttämään, ensin omalle opettajalleen, sitten muillekin henkilökunnan jäsenille ja lopuksi vielä koulun muille oppilaille sen, miten hänen oli tästä lähtien määrä suuttumistilanteessa sännätä TV-huoneeseen ja ryhtyä takomaan siellä tyynyjä, jos hän olisi vaarassa menettää malttinsa. Santtu sai myös itse kertoa kaikille, miten hän halusi muiden muistuttavan häntä TV-huoneeseen menemisestä, jos näkisivät hänestä, että hänen piti rauhoittaa itsensä.

Rehtori piti huolen siitä, että Santtu sai näyttää monta kertaa muille ihmisille itse keksimänsä itsehillintäkeinonsa tietoisena siitä, sillä joka kerta, kun hän Santtu näytti sen, hän samalla jo harjoitteli sitä. Kun Santun huolestuneet vanhemmat tulivat päivän päätteeksi hakemaan häntä koulusta, Santtu sai itse kertoa suunnitelmastaan heille ja esittää, vielä kerran, miten hän aikoi tästä lähtien opetella toimimaan niissä tilanteissa, joissa hän hermostui.

Sen jälkeen Santtu ei enää saanut raivokohtauksia. Sen sijaan hän säntäsi aina välillä joko omasta aloitteestaan tai opettajansa antamasta merkistä hetkeksi TV-huoneeseen rauhoittumaan – alkuun joskus jopa enemmän kuin kerran päivässä. Useista eri oppimisvaikeuksista kärsivä Santtu sai jatkaa koulunkäyntiä erityiskoulussaan.

Kun lapsille opetetaan Kids’Skills -menetelmän avulla itsehillintää, on tärkeätä pitää huoli siitä, että lapsi on itse ”ohjaajan paikalla”, että hän osallistuu aktiivisesti ja vastuullisesti sekä oman harjoitusohjelmansa suunnitteluun että sen toteuttamiseen. Lapsen tulee itse päättää siitä, miten hän rauhoittaa itsensä, kun hän huomaa, että hän meinaa raivostua, miten hänen muut ihmiset kannustavat häntä ja miten muut hänen kannustajansa muistuttavat häntä aina tarvittaessa hänen rauhoittumiskeinostaan.

Seuraava niin ikään erään opiskelijamme raportoima tapausesimerkki osoittaa, että vanhemmat voivat itse ohjattuina käyttää menetelmää lapsensa kanssa kotona.

Esimerkki 3

Viisivuotias Julia (nimi muutettu) oli rakastettu lapsi, mutta hänellä oli raivokohtauksia, jotka olivat pahentuneet aikaa myöden. Hän oli vastikään rikkonut yhden kotinsa ikkunoista heittämällä raivoissaan pallin sitä kohti. Julian epätoivoiset vanhemmat ottivat yhteyttä ratkaisukeskeiseen terapeuttiin Jarmoon (nimi muutettu) pyytääkseen häneltä apua ongelmaan.

Jarmo sanoi vanhemmille, että heidän pitäisi yhdessä selittää Julialle jossakin rauhallisessa tilanteessa, että hän on nyt jo sen ikäinen, että hänen pitää opetella rauhoittamaan itsensä niissä tilanteissa, joissa häntä jokin asia kovasti suututtaa.  Hän neuvoi vanhempia selittämään Julialle, että kun hän oppii pysymään rauhallisena, hän pystyy kertomaan heille mikä häntä suututtaa ja mitä hän haluaa niin, että te voitte yrittää auttaa häntä.

Vanhempien oli määrä pyytää Juliaa itse keksimään jokin keino, jonka avulla hän voisi rauhoittaa itsensä. Jos Julia ei keksisi mitään sellaista keinoa, vanhemmat voisivat ehdottaa hänelle, että hän valitsisi kodista jonkin kohdan, jota kutsuttaisiin ’taikaruuduksi’. Se olisi paikka, jonne hän voisi aina tarpeen tulla mennä pieneksi hetkeksi rauhoittumaan. Taikaruutu voitaisiin merkitä lattiaan maalarinteipin avulla ja Julia voisi itse saada päättää, mitä leikkikaluja, kirjoja tai pehmoeläimiä siellä olisi, jotka auttaisivat häntä rauhoittumaan.

Jarmo painotti vanhemmille sitä, että taikaruutuun meneminen ei saisi tuntua Juliasta rangaistukselta, vaan hänen itsensä valitsemaltaan keinolta rauhoittua niissä tilanteissa, joissa hän tulistuu. Siksi oli tärkeätä, että Julia saisi itse määrätä taikaruudun paikan ja sen, mitä hän siellä tekisi rauhoittuakseen. Sekin oli tärkeätä, että Julia saisi itse päättää siitä, millä tavalla hänen vanhempansa saisivat muistuttaa häntä taikaruudusta, jos he huomaisivat, että Julia olisi niin kiukkuinen, että hänelle voisi tulla kiukkukohtaus.

Kotiin tultuaan vanhemmat istahtivat yhdessä alas juttelemaan Julian kanssa. He selittivät hänelle, että halusivat hänen oppivan rauhoittamaan itsensä, kun hän suuttui. He kertoivat hänelle taikaruudusta ja huomasivat yllätyksekseen Julian innostuvan ajatuksesta. Hän osallistui taikaruudun paikan miettimiseen ja hänellä oli selkeä idea siitä, mitä sellaisia tavaroita taikaruutuun laitettaisiin, jotka voisivat auttaa häntä rauhoittumaan. Kun vanhemmat kysyivät häneltä, millä tavalla hän halusi heidän muistuttavan häntä tarvittaessa taikaruudusta, hän keksi heti kädellä tehtävän eleen, jonka avulla vanhemmat saattoivat muistuttaa häntä hänen taikaruudustaan.

Seuraavien viikkojen aikana Jarmo keskusteli pariin otteeseen Julian vanhempien kanssa puhelimessa kannustaen heitä pitämään kiinni tyttärensä kanssa laatimastaan suunnitelmasta. Käytettyään menetelmää parin kuukauden ajan, vanhemmat ilmoittivat Jarmolle, että heistä tuntui siltä, että raivokohtaukset olivat jääneet pois.

Lopuksi

Kliininen kokemuksemme on osoittanut, että aggressiivisuuskohtauksista kärsivät lapset ovat motivoituneita pääsemään niistä eroon ja halukkaita oppimaan itsehillintää. Edellytyksenä kuitenkin on, että keskustelussa lapsen kanssa ei keskitytä hänen aggressiiviseen käyttäytymiseensä, vaan keinoihin, joiden avulla hän voi läheistensä tukemana opetella itsehillintää.

Jotta tässä kirjoituksessa kuvattu menetelmä tuottaisi toivotun tuloksen, on tärkeätä, että koko lapsen lähipiiri osallistuu aktiivisesti lapsen tukemiseen ja auttamiseen. On hyvin tavallista, että aggressiivisuuskohtauksista kärsivistä lapsista huolehtivat aikuiset ajautuvat neuvottomina syyttämään toisiaan lapsen ongelmasta, mikä ei auta lasta lainkaan. Tässä kuvattu interventio pitää huolen siitä, että kaikki lapsesta huolehtivat aikuiset saavat selkeät toimintaohjeet ja voivat toistensa syyttelemisen sijaan suunnata yhdessä tuumin energiansa lapsen auttamiseen ja tukemiseen.

Lähteet ja viitteet

Bhatia MS, Dhar NK, Singhal PK ym. Temper tantrums. Prevalence and aetiology in a non-referral outpatient setting. Clin Pediatr (Phila). 1990; 29(6):311-5.

Saastamoinen LK, Autti-Rämö I, Tuulio-Henriksson A, Sourander A. Lasten ja nuorten psykoosilääkkeiden käyttö kasvussa. Suomen lääkärilehti 2017; 9:575-9.

Tommola, A. 1 mg päivässä kurittomuuteen. Long Play 2018;67. http://www.longplay.fi

Gingerich WJ, Lance T. Peterson LT. Effectiveness of Solution-Focused Brief Therapy. A Systematic Qualitative Review of Controlled Outcome Studies. Research on Social work Practice 2013;23 No: 3:266-283.

Franklin C, Trepper TS, Gingerich WJ, McCollum EE, toim. Solution-focused brief therapy: A handbook of evidence-based practice. Oxford University Press, New York 2012.

Furman B, Keistinen H. Ratkaisukeskeinen terapia. s. 550-8. Kirjassa: Kumpulainen K, Aronen E, Ebeling H. ym., toim. Helsinki, Duodecim 2015.

Bentner A, toim. Muksuoppi tutkimuksen kohteena: saksalaisia selvityksiä suomalaisesta lasten ongelmien ratkaisumenetelmästä. Helsinki, Lyhytterapiainstituutti 2013.

Selekman, MD. Solution-focused therapy with children: harnessing family strengths for systemic change. New York, Guilford press 1997.

Berg IK, Steiner T. Children’s solutions work. Norton, New York 2003.

Furman, B. Muksuopin lumous: luova tapa auttaa lapsia voittamaan psyykkiset ongelmat. Helsinki, Lyhytterapiainstituutti 2004.

Sukhodolsky DG, Smith SD, McCauley SA, ym. Behavioural Interventions for Anger, Irritability, and Aggression in Children and Adolescents. J Child Adolesc Psychopharmacol. 2016; Feb 1; 26(1):58–64.

Ihmeelliset vuodet ry:n kotisivu: http://ihmeellisetvuodet.fi

Sourander A, McGrath PJ, Ristkari T, ym. Internet-assisted parent training Intervention for disruptive behaviour in 4-year-old children. a randomized clinical trial. JAMA Psychiatry 2016; 73:378–87.

Suomen ART ry:n kotisivu: http://www.suomenart.com

Furman, B. Elina kesyttäää tiikerin – kuvakirja lapsille ja heidän vanhemmilleen aiheesta lasten raivarit.

Takaisin
Back