Dodo linnun tarina – jos minusta olisi tullut psykoterapiatutkija

Oletko joskus lukenut Lewis Carrollin kirjan Liisa Ihmemaassa? Mahdatko muistaa sieltä sellaisen hauskan kohtauksen, jossa Liisa ja hänen ihmemaan ystävänsä osallistuvat juoksukilpailuun? Tarinassa esiintyvä Dodo-lintu (joka sivumennen sanoen on 300 vuotta sitten sukupuuttoon kuolut lintulaji) piirtää kepillä maahan ympyrän ja kehoittaa kaikkia juoksemaan kilpaa sikin sokin ympyrän sisällä. Kun Liisa on ystävineen säntäillut aikansa ympyrän sisällä, yksi juoksijoista kysyy Dodo-linnulta kuka on kilpailun voittaja. Dodo-lintu vastaa:

”Kaikki ovat voittaneet ja kaikkien täytyy saada palkinto!”

Tämä lentävä lause kuvaa hyvin sitä tosiasiaa, jonka psykoterapiatutkijat ovat tienneet jo vuosia: psykoterapiasta on kyllä hyötyä, mutta eri psykoterapiamenetelmät eivät eivät tehokkuutensa puolesta eroa toisistaan. Kaikki menetelmät tuottavat yhtä lailla hyviä tuloksia eikä yksi ole toista parempi.
Saul Rosenzweig, behaviorismin isänä tunnetun B. F. Skinnerin opiskelutoveri ja aikalainen, oli esimmäinen psykoterapiatutkija, joka esitteli 30-luvulla ajatuksen siitä, että psykoterapian vaikuttavuus ei perustu psykoterapeutin käyttämän menetelmään tehokkuuteen vaan epäspesifeihin tekijöihin, jotka ovat yhteistä kaikelle auttamiselle. Hän viittasi vuonna 1936 American Journal of Orthopsychiatry-lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan ”Some Implicit Common Factors in Diverse Methods of Psychotherapy” (6, 412-415.) Dodo lintuun ja esitti oletuksen, että psykoterapian positiiviset vaikutukset eivät johdu terapeutin käyttämästä menetelmästä vaan sellaisista yleisluontoisemmista tekijöistä, kuin miten hyvin terapeutilla ja asiakkaalla synkkaa keskenään ja miten vahvasti asiakas uskoo siihen, että terapiasta on hänelle hyötyä.

Rosenzweigin hypoteesi on sittemmin osoitettu lukemattomien tutkimusten avulla paikkansapitäväksi. Psykoterapian vaikutus ei perustu sen enempää terapeutin käyttämään menetelmään kuin teoriaan, jonka nimeen terapeutti vannoo vaan ns. yhteisiin tekijöihin (common factors), jotka näyttelevät keskeistä osaa kaikessa ihmisten auttamiseen liittyvässä työssä.

Professori Ruby Weitzman toimi Psychotherapy Effectiveness Research Intiativen tutkimusjohtajana sen perustamisesta saakka vuodesta 1948 aina kuolemaansa saakka vuoteen 1978. Ruby oli opiskellut Harwardissa ja tutustunut niihin aikoihin moniin sittemmin tunnetuksi tulleisiin psykoterapian pioneereihin kuten B.F. Skinneriin, Aldous Huxley’in, Saul Rosenzweigiin, Albert Ellisiin ja Carl Rogersiin, Milton Ericksoniin ja Fritz Perlsiin.

Ruby oli psykoterapiatutkimuksen kentällä toisinajattelija. Hän ei suostunut siihen yhteiskunnan tutkijoille sysäämään tehtäväan, jossa tutkijoiden odotettiin vastaavan tieteellisellä tarkkuudella kysymykseen onko psykokoterapista hyöytä ja jos on, niin mikä menetelmä on mihinkin ongelmaan paras ja tehokkain vaihtoehto.

- Me haluamme sinut mukaan tähän tutkimusryhmään, koska uskomme että ymmärrät ajatteluamme ja sinulla on kokemusta tilastotieteellisistä menetelmistä, Ruby sanoi minulle kun tapasin hänet ensimmäisen kerran hänen tupakansavuisessa huoneessaan Upper East-sidella keskikokoisen pilvenpiirtäjän kuudennessatoista kerroksessa.

Nyökkäsin uteliaana merkiksi siitä, että olin valmis kuulemaan lisää.

- Suurin osa kaikesta psykoterapiatutkimuksesta on täyttä paskaa. Valtiovalta syytää rahaa nollatutkimukseen koska he eivät ymmärrä mitään tästä alasta. Heidän mielestään psykoterapia on lääketieteellinen hoitomenetelmä, jonka tehoa pitää mitata samalla tavalla kuin lääkkeiden tai erilaisten leikkaustoimenpiteiden tehoa. Annat tietty lääkettä yhdelle potilasryhmälle ja toiselle potilasryhmälle annat sokeripillereitä ja katsot sitten mittareiden avulla kumpi ryhmä paranee paremmin. Sellainen logiikka on perseestä!

- Eikö randimisoitu kaksoissokea tutkimusasetelma kuitenkin ole paras käytettävissämme oleva tutkimusmenetelmä, jos haluamme verrata erilaisia hoitomenetelmiä mahdollisimman objektiivisella tavalla toisiinsa? minä kysyin arkuutta äänessäni.
- Paskan marjat! Vastikään yhtenä päivänä työtoverini John Nashbin kanssa – häntä pidetäään jonkin sortin nerona – FDA:n (Food and Drug Adminstration) silloisen pomon Gerald Losekin puheille. Sanoimme hänelle, että haluamme avata lääketehtaiden heille toimittamat selvityksen masennuslääkkeiden tehosta ja selvittää datan perusteella miten suuri tulosten hajonta on kun verrataan lääkäreitä keskenään, kun ei kysytä onko masennuslääke tehokas vai ei vaan kysytäänkin kenen määräämänä lääke auttaa ja kenen määräämäänä se ei auta.
- Tuo on ilmeisesti kysymys, jota kukaan ei ole aikaisemmin tutkinut?
- Eipä tietenkään. Lääkehtaan ainoa tavoite saada viranomaiset uskomaan, että heidän lääkkeensä on tehokas. Ei ole heidän etunsa mukaista kertoa ihmisille, että lääkkeen teho ei riipukaan lääkkeestä vaan siitä, kuka lääkkeen määrää.
- Miten kävi? Antoiko FDA teille luvan tutustua alkuperäiseen tutkimusaineistoihin?
- Sitä taistelua käytiin kaksi vuotta ja siihen osallistui lopulta yksi jos toinenkin kongressin jäsen. Mutta me voitimme. Me saimme nähdä tutkimusaineistot ja saatoimme osoittaa kiistatta, että hoidon tulokseen vaikutti huomattavasti enemmän se, kuka oli potilaan hoitavat lääkäri kuin se lääke, jota potilaille tutkimuksissa määrättiin.
- Kaikki potilaat saivat siis sokkona tiettyä lääkettä tai plaseboa ja tarkoitus oli tutkia sitä, onko lääke tehokkaampi kuin placebo. Niinkö?
Ruby pyöritti päätään.
- Sitähän se on, mutta niin tyhmää kuin olla ja voi. Kun avasimme datan, huomasimme heti, että valtaosa kaikista niistä potilasta, jotka paranivat hyvin, joiden kohdalla hoito auttoi, olivat olleet tiettyjen lääkäreiden – itse asiassa kolmen ahkeran lääkärin hoidossa. Pystyimme identifoimaan myös ison potilasryhmän, jonka kohdalla hoidon tulokset olivat huonot ja valtaosa näistä potilaista oli ollut eräiden toisten lääkäreiden hoidossa. Tutkimuksen tulokset oli raportoitu niin, että potilaille annettu lääke näytti tehokkaalta, vaikka paljon loogisempaa olisi ollut datan perusteella vetää se johtopäätös, että jotkut lääkärit osaavat käsitellä potilaitaan paremmin kuin toiset.
Minä en sanonut mitään. Miksen ollut koskaan kuullut tästä aikaisemmin? Päätin selvittää asiaa tarkemmin myöhemmin.
- Mutta ettehän te tutki täällä lääkkkeitä?
- Me tutkimimme psykoterapiaa, mutta se mikä pätee lääkkeisiin pätee myös psykoterapiaan. Valtavasti tutkimusrahaa ohjataan sellaiseen nollatutkimukseen, jossa tarkoituksena on osoittaa, että jokin tietty menetelmä on tehokas tai parempi kuin joku toinen menetelmä, vaikka kyse ei ole lainkaan siitä, onko joku menetelmä tehokas vai ei, vaan siitä, kuka kyseistä menetelmää käyttää ja miten. Carl Rogers puki saman asian sanoiksi kerran näin: ”The wrong man does the right thing in the wrong way. The right man does the wrong thing in the right way”. Ei psykoterapiassa ole kyse mistään menetelmistä piru vie, vaan siitä, millä tyylillä ja tavalla ja millä asenteella terapeutit asiakkaitaan kohtaavat. Kiinnostaako?
- Kiinnostaa tosi paljon. Koska voin aloittaa.
- Huomenna. Meillä on kokous klo 8.30. Minä esittelen sinut työryhmälle. Pukeudu ihmisiksi. Minä en välitä paskaakaan, mutta täällä ramppaa rahottajiamme harva se päivä.

Näin alkoi pitkä urani psykoterapiatkijana . Minun tehtäväkseni tuli selvitää – yllätys, yllätys –miksi jotkut psykoterapeutit saavat systemaattisesti parempia tuloksia kuin toiset, mikä on vaikuttavan terapian salaisuus.

Takaisin
Back